Gasellit palkittiin Musiikkivideon edistämispalkinnolla

Oulun musiikkivideofestivaalit järjestettiin 30. kerran

Nelipäiväisenä tapahtumana OMVF tarjosi jälleen valtavan määrän tuoreita videoita aina kilpailusarjojen laajasta kirjosta huolellisesti kuratoituihin koosteisiin. Festivaalin mielenkiintoisimmat näytökset olivatkin ns. master class luentoja, jossa video-ohjaajat kertoivat työskentelytavoistaan ja omista vaikutteistaan. Tärkeä osa festivaalia on myös aina ollut kiinnostavat ja ennen näkemättömät dokumenttielokuvat, joita jälleen oli tarjolla. Suurin ongelma tuntuikin olevan päällekkäisyys esityksissä, kun kertaluontoiset näytökset menivät ohi suun. OMVF:n huipentuma oli tuttuun tapaan Pumpeligaala, jossa palkinnot jaettiin.

Gasellit palkittiin Musiikkivideon edistämispalkinnolla

Mesin palkinto yllättävälle taholle

Oulun Pikisaaren oppilaitoksen käytävillä alkunsa saanut festivaali eli kiihkeimmät kultakautensa vuosituhannen molemmin puolin, kun videot olivat näkyvä osa levyjen markkinointia ja budjetit suuria. Levyteollisuuden muutoksen myötä myös videotaide väistämättä muuttui. Toisaalta budjetit romahtivat, mutta toisaalta uusi teknologia mahdollisti luovan tekemisen ilman kallista kalustoa. Ala demokratisoitui. Tämä on näkynyt trendinä, jossa MES:in Av-jaoston pöydällä on vuosittain satoja videoita tukihakemuksineen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana MES on myös tukenut varsin suurella prosentilla hakijoita. Painopisteenä on ollut ammattimaisuus, jonka vuoksi hakemuksilta on jo vuosia edellytetty valmista videota niin, tuki maksetaan toteutuneita kuluja vastaan.

MES:in esittelijä ja itsekin videontekijänä meritoitunut Jukka Takalo on nähnyt koko festivaalin historian ja alan murroksen:

”Se peruslähtökohta, että tehdään musiikkia ja artistia näkyväksi, ei ole muuttunut. Se vain ei tapahdu enää telkkarissa, vaan erilaisilla somealustoilla, usein entistä tiiviimmässä muodossa. Musiikkia halutaan edelleen kuvittaa ja yleisö haluaa nähdä artistin. Parhaimmillaan musiikkivideon ”runous” jatkaa siitä mihin kappaleen sävellys ja artistin tulkinta on sen vienyt”, maalailee Takalo.

Tämän yleisen trendin ohella on kuitenkin ilahduttavasti artisteja ja levy-yhtiöitä, jotka panostavat videoihinsa ja joille vangitseva video on itseisarvo sinänsä. Yksi näistä yhtyeistä on viime vuosina ollut radiokanavilla taajaan soiva Gasellit. Heidän videonsa ovat poikkeuksetta erittäin korkeatasoisia ja yleisönsä löytäviä. Palkintopuheessaan MES:in edustajat, AV-jaoston puheenjohtaja Finn Andersson ja jaoston jäsen, dokumenttiohjaaja Tommi E. Virtanen, sanoivat seuraavaa:

”Tämän vuoden Musiikkivideon edistämispalkinnon saa poikkeuksellisesti taho, joka nähdään kameralinssin edessä, edittisoftan ruudulla ja lopulta itse taideteoksessa, jota musavideoksikin kutsutaan. Kyseessä on yhtye, joka osallistuu aktiivisesti ja intohimoisesti videotuotantoihinsa tuottaen mm. ohjaajalle läjäpäin ideoita ja lopulta heittäytyen rooleihinsa tehden videoistaan itsensä näköisiä ja muistettavia.”

Valitettavasti Gasellit eivät olleet itse noutamassa palkintoaan, vaan lähettivät kiitospuheensa videotervehdyksensä muodossa. Jotain festivaalin ja ehkä koko videotaiteen arvostuksesta kielii sekin, että lähes poikkeuksetta kiitospuheet katsottiin videotervehdyksinä. Vai onko se sittenkin post-covid-ilmiö, jossa matkustaminen toiselle puolen Suomea koetaan turhaksi? Ehkä niin. Toisaalta palkintopuheissaan video-ohjaajat suitsuttivat palkinnon tärkeyttä.

Kotimaisen musiikkivideokilpailun pääpalkinnon Kultapumpelin voitti Juho Maurinen ja Santeri Laasanen Tove Johnson -yhtyeelle ohjaamastaan Luonnonvoima (MUSCLE HEARTS) -videosta. Video perustui 80-luvun kulttiasemaan nousseeseen He-Man-animaatioon. Palkinnossa voi nähdä myös yhteyttä parinkymmenen vuoden takaiseen trendiin, jolloin animoidut videot jyräsivät OMVF:n kilpailuissa.

Lupaavan uuden tekijän palkinnon Teinipumpelin voitti ohjaaja pins.ku Tapan sut -videosta. Parhaasta kuvauksesta Linssipumpelin voitti Reetta Saarikoski (Babelin Closer) sekä parhaasta jälkityöstä Postpumpelin kaksikko Henna Välkky ja Samuel Häkkinen (Erika Sirolan All In My Head). Kaikki palkitut videot listattuna jutun lopussa.

Pumpeligaalan toteutus sai viime vuonna rankkaa kritiikkiä huonosta toteutuksesta. Tänä vuonna puitteet vanhassa elokuvateatteri Riossa olivatkin paremmat gaalalle ja ohjelma napakampi. Oli silti anteeksiantamatonta todistaa jokaisen videoprojisoinnin synkkaongelmia ja huonoa teknistä tasoa. Se oli kuitenkin yksi illan tärkeimmistä tehtävistä. Ongelmat latistivat intensiteettiä. Futuristiseen teemaan kuului perinteiden hylkääminen myös siinä, että juontaja esiintyi kasvottomana mielikuvitushahmona ääni muutettuna. Juontajan verbaliikka pelasti huonoa toteutusta, mutta koko vitsissä oli enemmän kikkailun makua kuin viihdyttävää oivallusta, ja sai osaltaan etäännytettyä katsojan lavan tapahtumista. Joskus ihan vanhatkin käytännöt voivat olla toimivia.

Intohimo pitää alan virkeänä

Elokuisessa Oulussa oli melkoinen tapahtumasirkus, kun ympäri kaupunkia oli erilaisia festivaaleja samanaikaisesti. Yksi suosituimmista oli jälleen OMVF:n sivutapahtumasta aikoinaan erkaantunut Ilmakitaran MM-loppukilpailu, joka täytti Rotuaarin perjantaina. Loppukesän aurinkoisessa säässä ulkoilmatapahtumat varmasti rokottivat nimenomaan OMVF:n näytöksiä.

Toisaalta jo useamman vuoden vastaavana tuottajana toiminut Juhani Oivo kertoi kävijämäärien kasvusta, kun festivaalit rikkoivat 5000 kävijän rajan. Tosin kulta-aikojen väkimääristä, jolloin festarikansa velloi pitkin kaupunkia, oltiin silti kaukana. Parhaiten vetivät erikoisnäytökset, mikä kertoo siitä, että yleisö arvostaa toimitettua sisältöä. Festivaalisunnuntain monivuotinen perinne ja henkinen loppukaronkka on ollut toimittaja Veli Kauppisen ”Velinen sunnuntai”, joka oli jälleen yksi suosituimmista näytöksistä. Tänäkin vuonna olivat kerääntyneet kuuntelemaan Kauppisen pohdiskeluja lempivideoistaan. Kauppinen olikin jälleen kaivellut esiin kiinnostavia videoita ja viihdytti yleisöä henkilökohtaisilla tarinoillaan videoiden tematiikasta rennosti sohvalla loikoillen.

Suosituin tapahtuma oli kuitenkin rap-artisti Evil Stöön kuratoima näytös, jossa tuttuun tapaan villamyssykypärä päässä esiintynyt taiteilija kertoi itselleen tärkeistä videoista. Koosteessa ei suinkaan nähty mitään listakamaa, vaan yleisö sai nähtäväkseen underground-artistien tuotoksia, jollaisia DIY-pohjalle rakentuvassa rap-skenessä riittääkin loputtomiin. Tuli myös selväksi se intohimo, millä Evil Stöö itse suhtautuu videoidensa tekemiseen. Hän esimerkiksi kertoi, että yleensä ”noin tuhannen euron budjetilla” syntyneitä videoita on tehty niin paljon kuin on pystytty. Yhden Evil Stöö -albumin koko biisikavalkadi sai myös kuvallisen versionsa. Evil Stöön tekemisessä kiinnostavinta olikin nimenomaan antaumuksellisuus, millä artisti videoihinsa suhtautui.

Intohimosta tekemiseen puhuu myös festivaalin taiteellinen johtaja Anna-Mari ”Ansku” Nousiainen.

”Tuotantokustannukset ovat filmiajoista tekniikan osalta laskeneet, mutta musiikkialan murros on tehnyt musiikkivideosta tekijöilleen kalliin harrastuksen. Musiikkivideo tuntuu edelleen olevan intohimoisille tekijöille paikka kokeiluun ja luovuuteen. Se luo mahdollisuuksia uskaliaille tyyleille ja valtavirrasta poikkeaville tarinoille. Mutta yksin musiikkivideoista ei tunnu kukaan saavan päivätyötä, oli kyseessä sitten kansainvälinen tai kotimainen tekijä”, toteaa Nousiainen, joka on tekijä itsekin.

Vaikka kilpailusarjan liki 300 videon tyylien kirjo oli melkoinen, oli havaittavissa jonkinlaista nostalgian kaipuuta. Animaatiot ja mustavalkoiset videot, tai sitten vain klassiset bändisoittovideot toistuivat teemoissa, joskus hyvinkin ideaköyhästi.

”Sisällöllisesti kotimaisessa musiikkivideoissa ja voittajavideoissa korostuivat uusnaivimismi, tarve pehmeyteen ja usko rakkauteen”, toteaa Nousiainen taiteellisesta linjasta.

Nousiainen näki ulkomaisissa videoissa enemmän kokeilemisen rohkeutta. ”Suomalainen musiikkivideo on keskimäärin hyvin valkoinen, eurosentrinen ja heteronormatiivinen, mikä poikkeaa joiltain osin kansainvälisistä kumppaneistaan. Toki tämä kertoo osittain sijainnistamme pohjolassa, mutta varmasti myös paljon Suomen musiikkikentästä, koulutuksemme puolueellisuudesta sekä kulttuurialan etenemismahdollisuuksista ylipäätään”, lataa Nousiainen. Sitä linjaa ei vastaavasti edustanut OMVF:n taiteellinen linja millään muotoa. Queer-kulttuuri oli vahvasti esillä sekä muutenkin erilaisuus ja suvaitsevaisuus.

Tämä on hyvä, vaikka voisin nähdä festivaalin tavoittavan isompia yleisöjä nimenomaan silloin, jos myös valtavirran ns. suuri yleisö olisi huomioitu paremmin. Tällaisia kuratoituja näytöksiä voisivat olla vaikkapa ikonisten videoartistien esille tuominen (Michael Jackson, Queen) – toki jo nähtyjä ja tuttuja, mutta ainahan kaikkea kierrätetään ja nostalgiaa kiinnostaa ihmisiä. Tai vaikkapa heavyvideoiden näytökset jonkin tutun artistin kautta sopisi heavykaupunki Oulun tyyliin?

Houkutin ja huomioarvo voisi olla myös Gasellin kaltaisen radioartistin saaminen festivaaleille ”pääartistiksi”. Videovetoisia artisteja Suomessa on toki muitakin, kuten esimerkiksi Sanni ja Mikael Gabriel. Näillä vetonauloilla ihmiset ehkä löytäisivät festivaalin paremmin.

Yksi keino näivettymisen välttämiseksi olisi kansainvälistyminen. Sitä järjestäjät ovat jo miettineetkin.

”Olemme saaneet Oulu 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunki -rahoituksen kv-kilpailun järjestämiseen, joten vuonna 2025 on luvassa skandinaavinen musavideokilpailu ja vuonna 2026 eurooppalainen kilpailu! Sen jälkeen mahdollisesti toivottavasti maailmanlaajuinen kilpailu”, hehkuttaa Oivo.

Vaikka suurten artistien videobudjetit ovat massiivisia, löytyy ulkomailtakin paljon kiinnostavaa pienen budjetin undergroundia. ”Niissä rajoitteet ruokkivat innovaatiota ja luovuutta”, toteaa Oivo.

Yksi festivaalin ehdottomasti kiinnostavimmista näytöksistä oli brittiläisen Aidan Zamirin vierailu. Glasgovissa kasvanut ja Lontoossa asuva Zamiri tuli alalle graafisena suunnittelijana, mutta löysi pian intohimonsa musiikkivideoiden ohjaajana. Hyvin tekemisiään verbalisoinut Zamiri oli hurmaava esiintyjä, joka pystyi piirtämään monisyisen kuvan tekemisen haasteista. Häneltä löytyi myös itseironiaa, kun hän selitti omia inspiraation lähteitään. Hän kertoi sitä löytyvän elokuvista, mutta sanoi heti perään, ettei pystynyt enää katsomaan niin pitkää taidemuotoa, koska ”aivoni ovat palaneet”. Niin tai näin, Zamirin omat videot olivat vangitsevia. Niitä saimme katsoa puheen väleissä. Yksi hänen mieleenpainuvimmista ohjauksistaan minulle oli tämän kesän tuore video artisti Tiberius b:lle, kappale nimeltään HHB.

Samanlaista oivaltavuutta ja yllättävyyttä kaipaisin lisää suomalaisohjaajien töihin. Toki isohko budjetti paistoi kyseisestä videosta ja muista Zamirin töistä, mutta rahallakaan ei pysty rakentamaan kiinnostavaa tarinaa ja visuaalisesti rikasta maailmaa.

Totta kai Suomessakin on valtavasti kiinnostavia tekijöitä, kuten niin ikään videoitaan OMVF:ssa esitellyt, oululaislähtöinen Taito Kawata. Oli kiinnostavaa kuulla tekijän avaavan töidensä taustoja. Kawatan ohjauksista mieleeni jäi provokaation ja huumorin mielenkiintoisesti yhdistänyt Prinssi Jusufin Prinssille morsian -video kahdeksan vuoden takaa.

Tulevaisuuden näkymät

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta videotaiteen olevan hyvissä voimissaan, vaikka suuri yleisö ei sitä aina löydäkään. Mutta mikä on taidemuodon tulevaisuus? Epäilemättä pirstaloitunut ala tulee olemaan hajallaan omissa genreissään, eikä Michael Jackson aikaisia yhtenäiskulttuurin vuosikymmeniä kannatakaan haikailla.

Nousiainen peräänkuuluttaa myös Yleä julkisen palvelun toimijana mukaan videon saattamiseksi kotiruuduille.

”Aika ajoin vastaani tulee festivaaleillakin toive musiikkivideoon keskittyvästä ohjelmasta tai kanavasta, mikä mielestäni palvelisikin modernissa televisiossa ja suoratoistossa hyvin. Esimerkiksi YLE voisi esittää tällaista kuratointiin perustuvaa musiikkivideo-ohjelmaa; sisältö on jo olemassa olevaa, joten tuotanto olisi halpaa. Käytännössähän tähän tarvittaisiin minimisissään vain kuraattoripalkkio ja kopioiden hankkimiseen tuottaja”, pohtii Nousiainen. Niin, ja tällainen ohjelmahan oli jo Wallu Valpion vetämänä Moon-TV:llä joskus 90-luvulla. Hyvä idea kuitenkin ja olisi erinomainen lisä Ylen tarjontaan.

Festivaalin vahva ydin on kotimainen musiikkivideokilpailu, jonka ohjelmisto on aina ajassa kiinni. Siellä voi nähdä kentän koko kirjon. Mutta mitä tapahtuu ensi vuonna tai kolmen vuoden päästä, kun Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki? Onko tietokone korvannut jo ihmisen tekijänä?

Tekoälyn valtaama tulevaisuus voi olla pelottava skenaario, mutta Oululaista optimismia edustava Takalo uskoo tarinan voimaan ja ihmiseen.

”Juuri nyt näkyy tekoälykokeiluja, AI:n visuaaliset mahdollisuudet kiinnostavat tekijöitä. Ihmistä kiinnostaa kuitenkin ihminen, joten se että ihminen esiintyy kuvassa ja jotain välittyy, pysynee jatkossakin keskiössä”, hän pohtii. Myös ihmisten on sopeuduttava jatkuvaan muutokseen.

”Iso muutos on pystykuva. Visuaalinen kerronta on siirtynyt stooreihin ja elokuvamaiseen vaakakuvaan tottuneelle sommittelu ja muu viusaalinen ajattelu pitää opetella uusiksi.”

Toivottavasti myös OMVF on voimissaan ja uudet sukupolvet ovat löytäneet tiensä näytöksiin. Juhani Oivo on ainakin tyytyväinen juhlavuoden satoon:

”Festivaali onnistui hyvin tavoittamaan ammattilaistekijöitä, kuten myös audiovisuaalisesta kulttuurista kiinnostunutta laajempaa yleisöä.”

Entä mikä kiinnosti festivaalituottaja Oivoa itseään?

”Perttu Saksan video Kaukolammen Inside the Sphere -kappaleeseen on vangitseva ja kummittelee mielessäni”, sanoo Oivo videosta, joka oli yksi Pumpeligaalan palkituista.