Ringo Starrin kuuluisaksi tekemä rumpusetti kulki taiteilija ja muusikko Jouni Kestin matkassa läpi elämän
MES-soitinpankkiin deponoitiin viime syksynä Jouni Kestin perikunnan omistama rumpusetti Ludwig Downbeat Black Oyster Pearl, joka on valmistettu vuosina 1966-1967. Tämän setin kanssa Jouni Kesti kiersi vuosikymmeniä ympäri Suomea lukuisten eri yhtyeiden rumpalina ja treenasi uusia komppeja lähes päivittäin.
Säveltäjä, rumpali, kuvataiteilija ja kirjailija Jouni Kesti syntyi vuonna 1946 Oulussa perheen kuopukseksi. Hän aloitti elämänmittaisen rummuttamisen omien sanojensa mukaan jo muutaman vuoden ikäisenä joululahjaksi saadulla kumikalvoisella leikkirummulla.
Teini-ikään tullessa hän oli käynyt paukuttamassa läpi lähes jokaisen eteensä sattuneen esineen, mukaan lukien kattilat keittiöstä ja pulpetin kannet koulusta. Hän hakkasi Matriitissa sijaitsevan omakotitalon saunanpunkat lommolle ja lopulta löysi kaikista parhaan soundin tietysti juuri siitä pyykinpesuun tarkoitetusta peltiammeesta, jota äiti nimenomaan oli kieltänyt takomasta.
Erilaisten konkreettisten esineiden perkussiivinen hyödyntäminen seurasi Kestiä läpi pitkän muusikko- ja säveltäjäuran. Esimerkiksi “Elämän äänet” (1986) TV-elokuvassa Kesti soittaa teollisuusalueelta löytyviä erilaisia peltejä sekä ilotulituksia ja muita sähikäisiä. Myös vuonna 1994 tehdyssä Jouni Kesti Ensemblen levytyksessä “Kollaboratorio” kuullaan arkisten esineiden muodostama kakofoninen arytminen maailma. Levyllä vislaavat monenlaiset pillit, pora surisee, erilaisten lelujen äänet vinkuvat ja törähtelevät, kassakone kilahtaa ja lehtien kuivat sivut kahisevat.
Rumpusetti oli pääsylippu keikoille tanssiorkestereihin
1960-luvun Suomessa humppabändeille riitti kysyntää. Pienessä maassa nuoria ja taitavia soittajia sekä soittokamoja oli suhteellisen vähän. Kestiä ahdisti sodanjälkeisen teollistuvan Suomen duunarimeininki ja teki kaikki temput päästäkseen irti tuosta muotista luoville aloille. Hän opetteli itsenäisesti radiosta ja levyiltä bikinikompit, lattarit, tangot ja valssit ja meni 20-vuotiaana töihin kotikaupunkinsa parhaaseen musiikkiliikkeeseen, Musiikkimieheen. Kun vuosina 1966-1967 valmistettu, Beatlesin Ringo Starrin kuuluisaksi tekemä helmiäisrumpusetti sisäänostettiin liikkeeseen, Kesti osti sen samantien itselleen ja pääsi viimein tanssiorkestereiden mukaan keikoille.
Tosin ura meinasi loppua lyhyeen kun ensimmäisellä kiertueella keikka-auton kuski meinasi peruuttaa bassorummun päälle roudauksen yhteydessä. Onneksi Kesti ehti syöksyä väliin ja nappasi rummun takapuskurin alta turvaan.
Kesti opiskeli Oulun konservatoriossa puoli vuotta, mutta hänen varsinainen muusikon koulutuksensa rakentui käytännön työssä. Kesti soitti lukuisissa eri tanssi- ja jazz-yhtyeissä 1960- ja 1970-luvuilla. Ja kun tapana oli, että tanssiorkesteritkin aloittivat illan soittamalla tunnin verran jazzia, pääsi Kesti hiomaan improvisaatiotaitojaan erityisen paljon.
Rumpusetti oli Kestille työväline taiteen luomista varten, kuten Jouni itse asian ilmaisi, hän kävi töissä taiteen maailmassa. Rumpuja Kesti soitti läpi elämänsä päivittäin. Hän opiskeli vielä viisikymppisenä musiikin eri tyylisuunnista, osti levyjä laajasti erilaisista genreistä, opetteli vaikeita uusia komppeja ja kävi kuuntelemassa ja haastattelemassa maailmanmusiikin tekijöitä.
Rakkaus improvisoitua musiikkia kohtaan ja kapinointi konservatiivisia rakenteita vastaan
Kesti syntyi perheeseen, jossa oli jonkin verran taiteellisuutta. Sisaruksilla oli lahjakkuutta kuvataiteen puolella, isänisä oli soittanut marssiorkesterissa kornettia ja isänisän veli Hemmu Kesti oli kuvataiteilija. Nuori Jouni Kesti löysi isosedän vintiltä hienon levykokoelma 1950-luvun jazz-mestareita, kuten Miles, Coltrane, Dizzy, Parker, Chet ja Getz. Jazziin olennaisesti sisältyvä improvisaatio ja ilmaisun rajattomuus tekivät syvän vaikutuksen Kestiin.
1970-luvulla Kesti löysi kollegoita niin jazz-muusikoiden joukosta kuin proge-piireistä, joiden kanssa ambitiot kohtasivat. Syntyi bändejä kuten Topmost, Kestapo, Kestapropos ja Kalle Fält Band. Topmost kiersi yhdessä Wigwamin kanssa ja esiintyi pariin otteeseen televisiossakin. Yhtye teki levytyssopimuksen Love Recordsilla 1972. Levyä ei koskaan syntynyt, mutta yhtye julkaisi hienon tuplasinglen Vain päivä aikaa / Lomaa saan, jota voi edelleen kuunnella suoratoistopalveluista.
Vuonna 1978 Kesti valittiin Kajaanin Big Bandin lyömäsoitinten äänenjohtajan virkaan. Tässä työssä hän opiskeli nuotinlukutaidon ja syvensi osaamistaan sekä verkostojaan ammattimaisissa jazzpiireissä. Kesti ei kuitenkaan viihtynyt virassa kahta vuotta kauempaa. Hän koki, että turvallinen asema ja tasainen työtahti kahlitsivat häneen jo iskostunutta ilmaisun pakkoa ja pyrkimystä taiteelliseen vapauteen.
Kesti pakeni konservatiivisia rakenteita ja tämä pyrkimys kulminoitui taiteen tekemisessä. Se, että taidetta ja musiikkia pitäisi toteuttaa jollain säännöillä oli Kestin silmissä rikos ihmisen luontoa vastaan. Kestiä raivostutti jo nuorena kaikki saksalaiseen marssimusiikkiin perustuva musiikin teoria, eikä viihtynyt Oulun konservatoriossa puolta vuotta kauempaa. Palava intohimo sääntöjen rikkomiseen vei hänet ikään kuin kaaosmaiseen, improvisaatiolle otolliseen tilaan, jonka pyörteistä teokset pulpahtelivat esiin omituisina, levottomina ja eteenpäin vyöryvinä. Tästä esimerkkinä saksofonisti Seppo I. Laineen kanssa julkaistu levytys Vallankumouksen analyysi / Punalippu (1969). Ja välillä hänen musiikkinsa soi ulos hyvinkin harmonisena, erilaisista elementeistä sulautuneena fuusiona, kuten esiintyessään Ingor Ántte Áilu Gaupin kanssa Lillehammerin Olympialaisissa vuonna 1994 yhdistäen fuusiojazzia joikuun.
Poikkitaiteelliset vuosikymmenet ja improvisointi omien lasten kanssa
1980-luvulla Kesti palasi Kajaanista Ouluun ja lopetti keikoilla kiertämisen. Keskimmäinen Joni Kesti syntyi vuonna 1983 ja perhe muutti Pikisaareen, joka on pääasiassa taiteilijoiden ja käsityöläisten asuttama saari Oulussa. Kestin elämä kiertueiden poisjäämisen myötä ehkä hieman rauhottui ja taiteilijaura lähti rönsyilemään vapaammin entistä poikkitaiteellisempaan suuntaan. Kesti sävelsi, kirjoitti, kokosi improvisaatiomusiikista innostuneita muusikoita yhteen ja teki sooloperformansseja.
1980-luvun alussa myös maalaaminen astui hänen elämäänsä. Kesti opiskeli taidemaalari Juhani Hakalahden yksityisoppilaana vuosina 1980-1984 ja Kesti opetti vastavuoroisesti Hakalahtea lyömäsoitinten hallinnassa. 1990-2000-luvulla Kesti siirtyi maalaamaan entistä enemmän ja järjesti paljon näyttelyitä. Hän myös sävelsi modernia improvisaatiomusiikkia klassisen musiikin kokoonpanoille. Näitä teoksia ovat muun muassa kaksi viulukonserttoa, pianoteokset Kesäyö ja Pohatta Volyme sekä Petroolitaivas -niminen baletti, joka sai ensiesityksensä Kansallisoopperassa tammikuussa 2000.
Vuosituhannen vaihteessa alkoi muodostumaan uusi tärkeä kokoonpano, jonka nimeksi muodostui Staalinin urut. Kanssamuusikot tähän bändiin löytyivät omasta perheestä. Kestin poika Joni Kesti kuvailee isän ja sisarusten kanssa soittamisen olleen parhaimmillaan puhtainta improvisaatiomusiikkia. Tähän päästiin sen takia, että soittamiselle ei ollut mitään tavoitteita.
“Me ei kehitetty enää 2010-luvulle tultaessa teemoja, eikä yritetty soittaa yhtikäs mitään", kertoo Joni Kesti. "Jos me puhuttiin mitään musiikista ennen keikkaa tai sen jälkeen, me puhuttiin lähes aina siitä, miten musiikki tapahtuu meille tilanteessa kuin itsestään. Ja sekin asia sanoitettiin jonkin metafyysisen kielikuvan kautta."
Joni Kesti kuvailee isänsä omanneen rumpalina ilmiömäisen reaktiokyvyn ja tilanteiden pelastamisen tajun. Kesti myös loi soittaessaan ilmaisulle otollisen tilan sekä kommunikoi lakkaamatta bändin muiden jäsenten kanssa. Joni Kesti kertoo isänsä olleen hyvin kannustava ja houkutelleen lapsiaan lakkaamatta keikoille. Jos esiintyminen jännitti, niin jännitys oli Kestin mukaan merkki siitä, että sisällä on asiaa, jonka on päästävä ulos.
“Jos minulla vaikka homma jäätyi oman ylä-asteen keikalla," kertoo Joni Kesti. "Ja sormet eivät enää yksinkertaisesti keksineet mitään muuta soitettavaa armottoman teinilauman edessä, kuin perinteisen blues-kierron, niin isäni yleensä pelasti tilanteen ottamalla maalitaulun itseensä ja aloitti esimerkiksi rumpujen diagnosoinnin." Rumpujen diagnosointi tarkoitti sitä, että Kesti keskeytti soiton ja rupesi käyttämään rumpukapulaa lääkärin stetoskooppina. Hän etsi setistä sydänkäyrää ja kun sitä ei löytynyt, Kesti puri peltejä kuin testatakseen ovatko ne kuitenkin syötävää.
Jouni Kesti kuoli keväällä 2015 Oulun yliopistollisessa sairaalassa munuaissiirron jälkeisiin komplikaatioihin, usean kuukauden toipumisyritysten jälkeen.
"Isäni oli herkkyyttään piilottava työnarkomaani, jolla oli vahvat periaatteet luomisen vapauden säilyttämisestä ja teeskentelemättömyydestä," kuvailee Joni Kesti isäänsä. Jouni Kesti jätti perinnöksi hienon esikuvan taiteellisesta tinkimättömyydestä sekä tärkeän muistutuksen siitä, että taiteen tehtävä on pyristellä irti sovinnaisuuden rakenteista.
Lähteinä artikkelin laatimiseen on käytetty Joni Kestin toimittajalle kirjoittamaa laajaa selvitystä koskien Jouni Kestin uran ja henkilökohtaisen elämän vaiheita sekä rumpusetin historiaa. Ja lisäksi Oulun kaupungin arkistotekstejä https://www.ouka.fi/oulu/pohjoista-musiikkia/jouni-kesti.